Sinkkuelämää lentotukialuksella
Hyppäsimme aamusta jälleen shuttle bussin kyytiin ja suuntasimme kohti Manhattania. Ensimmäisenä kohteena oli toimisto, josta tytöt saisivat liput ”Sex and the city” – kierrokselle. Lipputoimisto oli ehkä hiukan epäilyttävän näköinen ollakseen kierroksineen niinkin näkyvällä paikalla New Yorkin esitteissä. Paikkoja ei ollut enää saatavilla kello 11.00 rundiin, vaan ainoastaan jälkimmäiseen eli 15.00 kierrokseen oli tilaa. Tämä ei tuottanut sinällään mitään ongelmia, koska nyt vain vaihdoimme ilta- ja aamupäivän ohjelmat: Hannu ja Kerttu sormusostoksille, Hanne ja Kasper… shoppailemaan… Iltapäivälle olisi luvassa aivan uudentyyppinen ryhmäjako, tytöt ja pojat.
Virallinen lipunmyyntipiste, vaikkei siltä heti näyttänytkään.
Aamupalan söimme lounasbuffet-ravintolassa, jossa vaihtoehtoja oli varmaankin juuri ja juuri lain sallimissa rajoissa. Kasperille ei ruoka hirveästi maistunut, koska Kertun yskäflunssa oli siirtynyt pikkuhiljaa kohti uutta uhria. Ruoka oli kuitenkin hyvää ja laadukasta. Hannukin repäisi oikein kunnolla ottamalla Fantan eikä Coca Colan parin hedelmänsä lisukkeeksi.
Ja näitä oli useampi pöytä…
Eräs meistä päätti muotoilla aamulounaan yhteydessä Eiffel-tornin. Taitaa olla hikinen päivä tulossa.
Pariskunnittain toilailimme kaupungilla seuraavan 2 tuntia. Hannu ja Kerttu osteskelivat sormuksia ja Hanne ja Kasper suuntasivat etelämmäksi kiertelemään, liiemmin mitään löytämättä. Tärkein tavoite kuitenkin saavutettiin, sormukset löysivät tiensä sormiin ja eilisen huippuhetki lopulta konkretisoitui.
Madison Square Parkin päänähtävyys.
Keräsimme porukan kasaan Times Squarelle, josta sitten jaukauduimme omiin ryhmiimme.
POJAT
Patikoimme Times Squarelta 5 avenuen verran kohti länttä, jolloin saavuimme veden ääreen. Intrepid-lentotukialuksen paikallisti lähes heti. Onhan beibellä kokoa kuitenkin melkoisesti. Maksoimme pääsylipuista 19 dollaria normaalin 24 dollarin kappalehinnan sijaan, koska yksi osa oli restauroitavana. Pääasia oli kuitenkin itse aluksen tiiraaminen, joten tämä alennus oli jopa ihan tervetullut.
USS Intrepid (CV-11). USA:n laivaston museokäyttöön muokattu lentotukialus. Pituutta neitokaisella on 266 metriä.
Kävimme katselemassa kannella erilaisia lentokoneita ja helikoptereita. Myös Top Gunista tuttu F-14 oli saanut oman paikkansa rivistössä. Melkoisen kokoisia laitteita. Näyttävät taivaalla lentäessään niin paljon pienemmiltä. 
F-14 Tomcat.
Concordeen pääsy oli muutettu maksulliseksi, joten päätimme hypätä sen vaiheen yli, vaikkakin se olisi ollut hyvin mielenkiintoista nähdä millaisissa tiloissa 6000 dollarin lentolipulla matkustettiin. Pääsimme kuitenkin ilmaiseksi sukellusvene Growleriin kierrokselle, minkä oletettavasti piti olla myös maksullinen osio. Pari tuntia vietettyämme tällä 1943-1974 vuosina palvelleella lentotukialuksella, lähdimme pikkuhiljaa palailemaan kohti ytimempää ydintä. Aikaa tosin oli vielä sen verran runsaasti, että kerkesimme ottamaan pari ohrapirtelöä parissakin eri paikassa. Lisäksi Kasper otti annoksen siipiä, joita ei varsinaisesti vielä tällä reissulla oltu maistettukaan. Olivat maukkaita, vaikka siipikastiketta olikin olemattoman vähän, saati ollenkaan.
TYTÖT
Hanne ja Kerttu suuntasivat kohti eilisestä tuttua paikkaa, Columbus Circleä, missä oli Sex and the City –tour bussin lähtöpiste. Päivä oli todella hikinen, 34′C, joten ilmastoitu bussi oli oikein mukava paikka olla. Oppaanamme toimi näyttelijänäkin työskentelevä Stacy Jacobs, joka oli todella hauska ja ironinen. Tämä punapää vaikuttikin siis oikein hyvältä oppaalta tälle, ei ehkä niin vakavahenkiselle kierrokselle.
Tour alkoi katsastamalla elokuvista ja sarjasta tuttuja paikkoja bussista käsin. Aina ennen uuteen paikkaan saapumista, näimme bussin pienistä TV:istä kohtauksen, jossa kyseinen paikka oli näkynyt. Oli oikein mukavaa saada paikoille jotain konkretiaa. Täytyypä reissun jälkeen katsoa Sinkkuelämän jaksot JÄLLEEN KERRAN. Sori Kasper.
Ensimmäinen pysähdys oli paikka, josta Charlotte osti ”rabbitin”. Oli varsin mielenkiintoista nähdä liike paikan päällä. Olihan tämä pikku vempele melko suuressa roolissa sarjassa. Osa kiertuelaisista olivat hiukan nyrpeillä naamoilla, kun kävimme tällaisessa liikkeessä. Jos kerran osan mielestä liikkeessä käynti ei ollut sopivaa, niin miksi ihmeessä he katsovat kyseistä sarjaa tai lähtivät kierrokselle mukaan?! Koko sarja kun pyörii melko vahvasti kyseisen aihepiirin ympärillä.
Täältä jatkoimme katsastaen lisää sarjasta tuttuja paikkoja. Noin puolivälissä touria pysähdyimme erääseen puistoon nautiskelemaan ihanan makoisista Cup Cakeista. Tämä tulikin juuri sopivaan hetkeen, Hannen maha ilmoittelikin jo kaipaavansa täytettä.
Beefcake! Eikun Cup cake.
Touri jatkui vielä 1,5 tuntia, johon sisältyi muun muassa piipahdus ”Scout” –pubissa, joka todellisuudessa on nimeltään ”Onieal’s”. Pubissa osa porukastamme nautiskeli Cosmopolitanit. Hanne ja Kerttu eivät kyseisestä juomasta hirmuisesti perusta, joten jätettiin ne tällä kertaa naukkailematta.
Scout, eikun Onieal’s.
Kokonaisuudessaan kierros oli oikein mukava. Tutuksi tuli useampi paikka, jossa voisi joskus käydä shoppailemassa ja muutama hyvännäköinen ravintolakin. Oppaan juontotyyli oli varsin purevaa ja sopi kierrokseen kuin nenä päähän. Suosittelemme siis kaikille sarjasta vähänkään enemmän kiinnostuneille. Erityisesti naisille, tai no miksei miehillekin. Oli heitäkin muutamia kierroksella mukana.
Kun keräsimme porukan jälleen kasaan Times Squarella, päättivät Hanne ja Hannu vetäistä oikein perinteiset katu-hodarit. Hanne oli luvannut syödä hodarin jossain vaiheessa matkaa, jos Hannu uskaltautuisi syömään salaattia. Sopimuksen toinen puoli olikin jo täytetty San Franciscon lentokentällä, joten loppuosakin pitäisi toteuttaa. Vaikka hodarit eivät olleetkaan ihan Per Seestä, olivat ne silti todella maukkaita!
Hannun tyylinäyte.
Hanne kuuman koirat kimpussa.
Jaoimme porukan jälleen perinteiseen tapaan, pariskunnittain. Hannu ja Kerttu päättivät mennä syömään Red Lobsteriin ja Hanne ja Kasper suuntasivat Raoul’siin. Raoul’s sijaitsee Prince Streetillä, jonne menimme jälleen kerran metrolla. Olimme alkuun hiukan hukassa suunnista, joten päädyimme ravintolaan 8 minuuttia myöhässä ja Kasper kerran syvään lätäkköön astuneena. Emme kuitenkaan päässeet suoraan pöytään, vaan jouduimme odottamaan äärimmäisen ahtaassa ja meluisassa ravintolassa tiskillä. Alkukuva oli täysin toisenlainen kuin mitä olimme odottaneet.
Kun tilasimme baarimikolta juomia, saimme ne lähes välittömästi neljännellä yrittämällä. Emme ilmeisesti olleet kovin korkealla tarjoilulistalla. No, lopulta kuitenkin juomat oli kädessä ja pääsimmekin istumaan pöytään. Tarjoilijoiden piti siirtää pöytää käytävälle, jotta pääsi istumaan, niin ahtaasti vierekkäin pöydät olivat. Melu oli todella kova ja helpommin kuulikin vieressä huutavan pariskunnan “jutustelun” kuin vastapäätä istuvan puheen. Myös ruokalista oli pienoinen yllätys… ranskaa. Onneksi oli olemassa kuitenkin myös englanninkielinen versio, jos ranska oli päässyt hiukan ruostumaan. Molemmat otimme kalaa.
Kasperin annos oli kuin suoraan koulun ruokalasta. Se muistutti maultaan ja ehkä osittain myös ulkonäöltään turvonneita kalapuikkoja. Jotakin ruoasta yleensä kertoo myös se, että tarjotaan ei yksi eikä kaksi kalapihviä, vaan kolme isoa yksilöä. Määrä ei kuitenkaan korvannut laatua. Hannen ruoka sen sijaan oli oikein maukas, mutta pieni. Tässä taas laatu ei korvannut määrää. Hintaa oli annoksilla kuitenkin noin 30 dollaria / piece.
Kalalla.
Kun olimme syöneet, kysyi tarjoilija oliko ruoka hyvää. Kasper sanoi että “melko tavallista”, mistä tarjoilija näytti hiukan suuttuneen. Tuntui ettei meitä enää haluttu palvella ja uudet ruokailuvälineetkin lähestulkoon vain heitettiin eteen. Vesi loiskui reilusti sitä kaadettaessa ja hymy katosi tarjoilijan huulilta. Päätimme kuitenkin antaa ravintolan ruoille vielä toisen mahdollisuuden ja tilasimme jälkiruoat. Ne olivatkin oikein hyvät. Vaikka jälkkäreissä olikin oikein mukava aromi, jäi ravintolasta silti huono maku suuhun.
Valkosuklaamarkiisiparfee ja creme brülee.
Lähdimme palaamaan kohti hotellia ja aloimme jo hiukan haikailemaan loppuvaa lomaamme. Kiskoimme sisuksiimme vielä täyden annoksen Times Squaren ilmaa ja nousimme shuttle bussiin. Perillä kuulimme että Hannun ja Kertun ravintolavalinta oli ollut oikein mainio. Hiukan jäi kaivelemaan.
Huomisen suunnitelma on melko selkeä. Aamusta pakkaamme ja vietämme pienen hetken altaalla, kunnes lähdemme raahautumaan PALJON kehuja saaneen Shake Shackin kautta lentokentälle. Voih, kohta se loma on ohi…
Terveisiä Per Seestä!
Varoitettakoon heti alkuun kaikki siitä, että tämän päivän blogi on hiukan pidempi ja tulee sisältämään PALJON kuvia. Hakekaa siis mehua ja keksejä koneidenne ääreen.
Koska hotelliaamupalat olivat jo alkaneet hiukan kyllästyttää kaikkia, päätimme mennä Manhattanille aamiaiselle. Menimmekin Stardustiin, missä edellisenä iltana Hanne ja Kasper olivat poikenneet ja todenneet paikan olevan täynnä. Hannu kivenkovana aamupalansyöjänä otti hedelmiä ja jugurttia, Hanne French toastin ja Kasper ja Kerttu ottivat croissantteja cheddarilla ja munalla. Tällaisia aamupaloja olimmekin vähän kaipailleet reissun aikana, jostain syystä emme vain olleet saaneet itsestämme irti lähteä raflaan heti aamusta.
Mukava päivän aloitus, ei kevyt, mutta maukas.
French toast: tervetuloa liikakilot.
Aamupalan jälkeen oli tarkoitus jakaantua jälleen pariskuntakokonaisuuksiin. Koska edellisenä iltana oli Per Seestä tullut tavaraa, eli siis vahvistusviesti pöytävarauksestamme, jossa sanottiin: ”No sneakers, no jne jne”, piti Hannun käydä ostamassa vielä mustat nahkakengät ja puvun housut. Vaikka Hannu olikin ostanut paria päivää aiemmin todella siistit uudet kengät, oli parempi ottaa varman päälle ja ostaa myös mustat nahkiaiset. Kyllähän nekin lopulta käyttöön tulevat. Näitä metsästäessä meni Hannun ja Kertun aamupäivä, Hannen ja Kasperin tavoitteena oli ostaa Hannelle illaksi kengät. Lopulta mukaan tarttuikin molemmille uudet kävelykengät.
Ding ding ding!
Sitten suuntasimmekin nopeasti Central Parkiin piknikille. Nautiskelimme hedelmiä ja marjoja nurmikolla noin 45 minuutin ajan. Hanne, Kerttu ja Kasper kävivät tutustumassa myös mielenkiintoiseen kalliomuodostumaan puiston alueella Hannun vartioidessa tavaroita. Kallio löytyikin sukkelaan ja suuntasimme takaisin leiriimme. Oli aika suunnata kohti hotellia ja alkaa laittautua illan suurta tapahtumaa varten.
Pikku mustalaisleirimme.
Oli niin mielenkiintoinen kallio, että piti tehdä oikein muistiinpanoja.
Hotellille päästyämme oli kello noin 15.00. Olimme suunnitelleet lähtevämme ravintolaan hotellilta tilaamallamme kyydityksellä noin 16.30. Olisihan se hiukan mukavampaa päästä ovelta ovelle ilmastoidussa autossa, kuin mustat puvut päällä 35’C helteessä mennä pikkubusseilla ja metrolla. Mutta toisin kävi… osalle meistä.
Kun kello tuli 15.15 ja Kasper päätti käydä nopeasti kastautumassa hotellin uima-altaalla, alkoi Hanne ”silittää” illan pukuaan. Vaikka Hanne kokeili raudan olevan sopivan kuuma ja testasi sitä silityslaudan reunaankin, sulatti se silmänräpäyksessä nyrkinmentävän reiän keskelle hameenhelmaa! Voihan Per Se. Tuska, itku, ahdistus. Vähän yli tunti aikaa lähtöön, ei pukua, ei meikkiä, ei tukkaa laitettuna. Aika monelle tässä olisi ollut tekemätön paikka. Pienellä raivolla ja voimasanojen saattelemana Hanne kuitenkin laittoi itsensä hetkessä lähtövalmiiksi. Hannen ja Kasperin oli siis pakko lähteä etsimään uutta pukua. Kasperin uimahousut palasivatkin takaisin rinkkaan. Lähtökohta tässä onnettomuudessa olisi kuitenkin ihan ok: mistäpä muusta maailman kaupungista voisi löytää uuden puvun alle tunnissa jos ei New Yorkista.
Kun on kiire, niin kaikki on aina vastaan. Tällä kertaa poliisit pitivät ratsiaa juuri siinä paikassa, mistä yleensä olemme nousseet shuttle bussin kyytiin. Jouduimme siis nousemaan jyrkähköä mäkeä ylös asti, mistä pienen odottelun jälkeen pääsimme OIKEAAN bussiin. Tässä vaiheessa Kasper ei enää voinut laittaa selkää penkkiin kiinni, koska muuten paita olisi liimautunut ihoon pysyvästi.
Näillä shuttle busseilla kuljimme pääsääntöisesti.
Tietenkin oli myös ruuhkaa. Aika alkoi huveta ja kaikki näytti menevän päin Per Settä. Pikakävelyn ja liikkeiden pläräilyn jälkeen lopulta löytyi tilanteeseen sopivahko puku. Normaali hinta puvulle oli noin 200 dollaria, tämä viimeinen kappale irtosi 79:llä. Jos maksoi käteisellä. Kortilla maksaessa olisi hinnaksi tullut enemmän. Vaikka puku oli numeroa liian iso ja muistutti hääpukua, ei ollut aikaa jäädä nirsoilemaan. Neulaviritelmällä puku saatiin pysymään Hannen päällä ja sitten juoksujalkaa takaisin metrolle ja kohti Columbus Circleä. Tässä vaiheessa kello näytti 17.20, joten aikaa oli vielä 10 minuuttia ennen varauksemme alkua. Olimme jo maksaneet 700$ varausmaksun, joten myöhästyminen ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta.
Tällä aikaa Hannu ja Kerttu olivat nousseet tilauskyydin kyytiin. Vaikka tähän mennessä kaikki olikin mennyt päin Per Settä, oli Hannulla ja Kertulla tilanne täysin toinen. Niin uskomatonta kuin se onkin, autosta räjähti rengas noin 6 korttelia ennen määränpäätä. Näytti siis siltä, ettei matka jatkuisikaan Hannulla ja Kertulla enää päin Per Settä. Onneksi NY on kuitenkin takseja pullollaan ja matka pääsi jatkumaan tuota pikaa. Olimme kaikki perillä melko hyvissä ajoin ja lopulta tämäkin katastrofi kääntyi voitoksi. Pääsimme lopulta istahtamaan ja odottamaan ikimuistoisia makuelämyksiä.
Per Seen ovet. Paikan ulkopuolella ei mainoskylttejä näkynyt. Ilmeisesti ollaan jo vahvasti siinä vaiheessa, ettei paljon tarvitse mainostella.
Hannen uusi puku.
Vaikka Hanne olisikin kovasti halunnut ottaa kasvisvaihtoehdon, päädyimme silti kaikki Chef’s tasting menuun, jotta voisimme paremmin keskustella ruoista. Tässä linkki Per Seen menuun:
http://www.tkrg.org/upload/ps_menu.pdf
Ruokailun alku oli todella lupaava. Ensimmäiset “keittiön tervehdyksinä” tuodut juustopallero ja kylmäsavulohituutti tuottivat mukavia makunautintoja, eikä aiempi kiire ja ahdistus enää vaivanneet tunnelmaa. Myös Hannen tilaama viini aiheutti iloisen yllätyksen. Hintaa oli vain 15 dollaria / lasi. Viini oli Hannen mukaan erittäin hyvää, joten Kerttukin päätti tilata itselleen lasillisen.
Siirtyessämme varsinaisiin ruokalajeihin, koimme pieniä pettymyksiä. Ruokalajit eivät täysin vastanneet odotuksiamme ja totesimmekin että aiemmin Hannen ja Kasperin vieraileman Chez Dominiquen ruoat olivat enemmän suomalaiseen makuun. Vaikka Per Seen ruokalajit olivat pääpiirteittäin oikein aromikkaita ja kauniita, eivät ne silti vastanneet täysin äärimmäisen korkealle asetettuja odotuksiamme. Odotimme enemmän upeita esillepanoja ja mielikuvituksellisia annoksia. Olihan Per Se kuitenkin vuoden 2010 maailman 10. parhaaksi arvioitu ravintola.
Kaikista annoksista emme muistaneet ottaa kuvaa, kun tuoksut jo houkuttelivat maistamaan. Tässä kuitenkin joitakin:
Ensimmäinen varsinainen alkupala: French Laundryn klassikko: Oysters & Pearls.
Kuten yleensä, tälläkin kertaa parsasta innostuivat vain tytöt.
Hummeri aiheutti suuren pettymyksen: “Niin sitkasta, ettei leikatuksi saa…”
Hannun, Kertun ja Kasperin pääruoka: prässättyä ankkaa.
Hannen annos: Farmari Neidin makkaraa.
Seuraava pääruoka, vasikkaa tujulla dijonilla. Vähän liiankin.
Siirtymä kohti jälkiruokia, juustokakkua ja fenkolia.
Erittäin mukavan mansikkainen annos Pimm’s cup. Emme vain oikein ymmäräneet miksi sinne oli lisätty myös kurkun paloja.
Ruokien selvästi parantuessa makeassa osiossa, oli kuitenkin illan kohokohta aivan jokin muu kuin ruoka. Siirtyessämme menun viimeiseen jälkiruokaan, Hannun reisi ilmeisesti kramppasi ja hän joutui asettumaan yhdelle polvelle Kertun eteen. Tippa nousi linssiin koko seurueella, kun Hannu kertoi toivovansa elämälleen lisää yhtä upeita hetkiä ja matkoja Kertun kanssa ja lopulta esitti “Tuletko vaimokseni” -kysymyksen. Vastaus oli myöntävä. Muissakin pöydissä huomattiin tapahtuma ja uusi kihlapari saikin onnitteluja muilta ruokailijoilta.
Nämä ilmeet kertovat enemmän kuin tuhat kosintaa.
Kaikkien muiden paitsi Kasperin jälkiruoka. Tai siis tämähän oli Hannen yksilö.
Kasperin ananasannos.
Tästä päivästä tuli erityisen onnellinen etenkin Kertulle, joka olikin yhtä hymyä loppuillan. Toivottavasti raukka muistaa edes mitä söi, eikä ainoastaan mitä tapahtui. Saatuamme viimeisen varsinaisen ruokalajin lopeteltua, tuotiin pöytään vielä “muutama” keittiön tervehdys, eli kanelisia minidonitseja, popcorn-jäätelöpalleroita, macaron-leivoksia, toffeita, talon omia suklaakonvehteja, jne. Kaiken kruunasi jäädyke-espresso, jota Kasper yritti alkuun juoda, koska luulin sen olleen “kylmä espresso”. Massumme alkoivat kuitenkin olla jo niin täynnä, että vaikka kuinka rauhallisesti makustelimme pöydän antimia, eivät etenkään Hannun ja Hannen mahat meinanneet millään vetää kaikkea mitä suu olisi halunnut maistaa.
Varsinainen jälkihyvyyksien ilotulitus.
Loppusumma oli varsin muhkea.
Ilmeisesti seuraava kattaus oli jo alkamaisillaan, koska eräs monista tarjoilijoistamme tuli ehdottamaan meille josko haluaisimmeko nähdä keittiön. Tämä olikin iloinen yllätys, joten painelimme siltä istumalta tarjoilijan perässä kurkistelemaan miten sitä ruokaa oikeasti tehdään. Keittiössä tunnelma oli yllättävän leppoisa, vaikka toiminta oli rivakkaa. Saimme kuulla että Top Chefistä tuttu Hung, oli aiemmin ollut kalapositiossa Per Seessä. Ilmeisen hyvät opit oli poika saanut, koska vei USA:n Top Chefin kolmannen tuotantokauden nimiinsä.
Ei mikään tutuin paikka Hannulle ja Kasperille: keittiö.
Viimein oli aika suunnata pois Per Seestä. Otimme metron Times Squarelle ja päätimme mennä nostamaan hiukan käteistä. Tässä vaiheessa saimme varmistuksen siitä, että Hannen puku ilmeisesti muistutti hääpukua melko vahvasti. Eräs mustanpuhuva herrasmies nimittäin tuli onnittelemaan Hannea ja Kasperia naimisiinmenon johdosta.
“You say what?”
Episodin jälkeen menimme vielä läheiseen ravintolaan lasilliselle kuohuvaa ja kilistelimme Hannun ja Kertun kunniaksi. Olivathan he nyt viimein löytäneet tien kohti kotia piparkakkutalosta.
Tuoreet kihlautuneet. (Ravintolalla ei ollut kuoharilaseja..!)
Huomenna jaamme porukan kahtia ihan uudella tavalla, poikiin ja tyttöihin. Tytöt menevät Sinkkuelämää-kierrokselle ja pojat suuntaavat puolestaan lentotukialukselle. Lisäksi illaksi Hanne ja Kasper ovat varanneet itselleen paikat Raoul’s nimisestä ravintolasta. Päästäänpä hiukan vertaamaan Per Seeseen, vaikkakin hintataso on aivan eri.
Luonnollista historiaa
Edellisen päivän suunnitelmat menivät uusiksi heti herättyämme. Sääennusteessa luki, että New Yorkin alueella olisi mahdollisesti ukkoskuuroja. Päätimme siis siirtää piknikin seuraavalle päivälle ja mennä ihmettelemään Museum of Natural historya. Nappasimme jälleen shuttle bussin alle. Tälläkään kertaa emme joutuneet odottamaan edes minuuttia, kun bussi noukki meidät kyytiin.
Metromatka ei mennyt ihan yhtä nappiin. Pysähdyttyämme jollakin asemalla, Kerttu kysyi: ”Missä meidän pitikään jäädä? ”. Kasper lukaisi kartasta, että 89 streetillä. Juuri ovien sulkeuduttua totesimme pysäkin olleen juurikin haluttu. Jatkoimme yhden pysäkin eteenpäin ja hiukan noloina palasimme oikealle pysäkille ja liityimme lippujonoon samojen henkilöiden taakse, jotka olivat alkuperäisessä metrossa olleet samaan aikaan. Pääsylipun hinnaksi tuli 12 dollaria Kasperilta ja Hannulta / ukko, koska molemmilla oli opiskelijakortti mukana. Toisen kortti ei tosin ollut voimassa, mutta tarkastuskin oli melko ”ohut”.
Kiertelimme pariskunnittain museota ensimmäiset kaksi tuntia, minkä jälkeen kokoonnuimme alakerran ruokamaailmaan syömään. Hanne ja Kasper olivat aloittaneet ylhäältä, missä olivat isot ja pelottavat dinosaurukset, Hannu ja Kerttu olivat tutustuneet maailmankaikkeuden syvällisimpiin totuuksiin… sekä Afrikan suuriin nisäkkäisiin.
T-rex ja Hannex.
Kuin kaksi marjaa.
Emun poikaset olivat kuin pieniä suloisia piikkipalleroita.
Museon kaupallisuudesta kertoo osittain se, että jokaisen osion jälkeen oli aina aiheeseen liittyvä kauppa.
Mielenkiintoinen: näytöstä näki kaikki maailmassa tapahtuneet yli 4 Richterin maanjäristykset viimeisen kahden viikon ajalta.
Ruokailtuamme alakerran buffetissa, päätimme jatkaa pariskunnittain vielä loppupäivänkin, koska ei ollut tietoa kuinka kauan kukakin jaksaisi olla museossa. Toisaalta oli myös hyvä aika päästä toteuttamaan omia suunnitelmiaan muun muassa shoppailun ja museon kiertelyn osalta. Kasper nimittäin halusi säästää parhaan viimeiseksi… manaatin!
Suuri ja laiska. Ihan kuin Kasper.
Molemmat osastot olivat lähteneet museosta noin kello 16.30. Hannun ja Kertun suunnatessa kohti keskustaa, päättivät Hanne ja Kasper käydä tiedustelemassa Central Parkin maastoa seuraavan päivän piknikkin varten. Täytyy kyllä myöntää, että puisto on todella hieno alue keskellä erästä maailman kiireisimmistä kaupungeista. Kun kävelee vähänkin syvemmälle puistoon, ei autojen melu tai ihmisten hälinä häiritse rauhoittumista millään tavalla.
Kauniloita kukkiloita, hauaa!
Päivä oli helteisen kuuma, noin 34’C, eikä ukkosesta ollut tietoakaan. Ihmiset loikoilivat nurmikoilla, osa heitteli frisbeetä toiset lukivat. Oli äärimmäisen mukava päästä hetkeksi irti tästä hektisestä ympäristöstä. Ehkäpä jonkinmoista osaa näytteli myös kylmä ja maukas jäätelö…
Ai että kun tekee gutaa..!
Puistossa oli myös mustien miesten hip-hop / tanssi / huumori / mikä tahansa viihdytys –show. Edellisenä päivänä näimme vähän samantyyppisen esityksen tullessamme Vapauden patsaalta, mutta tämä oli paljon parempi. Kyllähän sitä kunnon tanssia ihan mielellään katsoo, vaikka rytmistä ei mitään tajuaisikaan…
Tehkääpä itse perässä.
Pienten nokosten jälkeen Hannen ja Kasperin tie veikin katsomaan monien kehumaa Century 21, liike joka myy edellisen vuoden top designia edullisesti. Vaikka miesten puolella rekit olivat vielä edes jonkinlaisessa kuosissa, oli kuulemma naisten puoli jotain aivan katastrofaalista. Kuka maksaisi paidasta, jossa on ”vain pari reikää” ja pari vetoa kuulakärkikynää 85 taalaa, vaikka lähtöhinta olisikin melkein 400 dollaria? Ehkä joku, mutta ei meistä kumpikaan. Oli paikassa myös asiallista tuotetta, erityisesti miesten alusvaatepuoli oli siisti ja valikoimat olivat hyvät. Ehkä liikkeessä kannattaa käydä pyörähtämässä, mutta liikoja ei kannata odottaa. Meillä oli kyllä hiukan turhan korkeat odotukset tästä paikasta.
Sittenpä suuntasimme vielä ruokailun kautta hotellille. Lähes kaikki Times Squaren paikat olivat täynnä, mutta heti 30 metriä sivummalle oli Irkku-pubissa tilaa oikein mukavasti. Hanne sai vihdoin matkan aikana siideriä. Illan pimetessä suuntasimmekin kohti New Jerseytä ja pääsimme hotellille vähän kello 23 jälkeen.
Iltaisin Manhattan vasta tuntuu heräävän kunnolla eloon. Päivisin onkin vähän turhan hiljaista…
Huomemma onkin reissun yksi eniten odotetuista päivistä. Menemme Per SEeseen, emme siis tähän ruumiin osaan, vaan maailman 10. parhaimmaksi arvostettuun ravintolaan syömään. 3 Michelin tähteä, 300 dollarin menu, aijai, kyllä sitä odotellaan jo vesi kielellä.
(Kaiken) Keskustassa
Aamulla kävimme lataamassa itsemme täyteen energiaa hotellin aamupalalla. Aamupala oli tismalleen samanlainen kuin Chowchillan Holiday Inn Expressissä. Ihan ok, mutta täytyy myöntää että hotelliaamupalat alkavat pikkuhiljaa menettää parhaimman teränsä. Masut täynnä suuntasimme pihalle ja päätimme kokeilla läheisen tien varrelta liikennöiviä shuttle busseja. Saimmekin bussin heti allemme. Matka keskustaan maksoi 2,50 dollaria, eli hiukan halvempi kuin isolla bussilla. Ajomatkaa oli noin 12 minuuttia.
Oletettavasti aina yhtä vilkas Manhattan.
Ensimmäinen puraisu Manhattanista oli todella turistinen. Tämän pahempaa turistirysää emme kukaan ole koskaan nähnyt, paikallisia saa etsiä kissojen ja koirien kanssa. No, onneksi sentään löysimme turisti-infon, josta kahmimme kädet täyteen esitteitä ja karttoja. Hanne oli kuullut myös Explorer’s passista, jolla pääsee nähtävyyksiin halvemmalla sisälle.Kortin hinta olisi kolmella nähtävyydellä 70 dollaria. Meitä pompotettiin infosta toiseen, väittäen aina että seuraava niitä myy. Lopulta NBC:n storesta saimme Hannelle ja Kertulle passit käteen. Pojille tämä ei olisi ollut kannattava hankinta, koska tytöt menevät “Sex and the City”-kierrokselle, joka maksaisi yksinään jo 44 dollaria.
Vaikka Kerman kuinka halusi itselleen näin hienon eväslaatikon, emme sitä hänelle ostaneet. (Ei Kerman-kisa pisteitä)
Kun kerran olimme NBC storessa, joka oli aivan Rockefeller centerin vieressä, päätimme mennä Top of the Rockiin eli Rockefeller centerin näköalatasanteelle. Kerroksen numero oli 68 ja pääsymaksu 20 dollaria infosta nappaamallamme kupongilla. Päädyimme menemään Rockerfelleriin emmekä Empire State buildingiin monien aiempien New Yorkissa käyneiden kokemusten perusteella. Vähemmän jonoja ja paremmat näkymät Central Parkiin. Täältä näki lisäksi Empire State buildingin, mitä on sieltä itsestään vaikea tiirailla.
Maisemat olivat kyllä komeat. Kenellekään ei tosin tullut mitään “ohhoh”-efektiä, koska näkymät olivat kuitenkin samantyyppiset kuin muissa isoissa kaupungeissa, esim. Bangkokissa. Tässä suurimpana erona Bangkokiin oli pääsymaksu. Bangkokissa lippu maksoi 2 euroa ja se sisälsi vielä drinkin.
Empire strikes (from the) back!
Keskuspuistoa katsellen.
Suuntasimme seuraavaksi metrolla kohti etelää. Tarkemmin ottaen South Ferryä, ilmaista lauttaa jolla pääsee Staten Islandille. Olimme kuulleet, että tämä kulkee “ihan tarpeeksi lähteltä” Vapauden patsasta. Ja hitto vielä, kuulopuheet pitivät paikkaansa tällä kertaa. Saimme täysin riittävän hyvät kuvat ja näkemyksen Vapauden patsaan olemuksesta jo tästä ilmaisesta ajelusta. Ilmeisesti melko moni muukin teki saman kuin me, koska kun pääsimme lautalla Staten Islandin päähän, suuntasi 75% väestä suoraan takaisin seuraavaan lauttaan. Vain nopeimmat kerkesivät heti lähteneeseen kyytiin. Me jäimme rauhassa istuskelemaan aulaan ja otimme hiukan hedelmäpirtelöä.
The lady with the pointy hat.
Pienoismallin tuntua: Manhattan etelästä.
Päästyämme lautalla turvallisesti kotisatamaan Manhattanin puolelle, päätimme suunnata kulkumme kaatuneiden WTC-tornien kautta Times Squarelle. Ostimme metroon “single ride” -liput, jotka ovat voimassa 2 tuntia. Ajattelimme kulkea metrolla ensimmäiset kaksi pysäkkiväliä WTC:lle, käydä hiukan kuvailemassa paikkaa ja jatkaa sitten eteenpäin. Kiersimme paikkaa noin 30 minuuttia, minkä jälkeen palasimme metroasemalle. Tämä 2 tunnin voimassaoloaika ei lopulta tarkoittanutkaan, että lippu toimisi kahden tunnin ajan rajatta, vaan että se on voimassa kaksi tuntia leimauksesta, mutta vain yhden ajon. Hannun uskomattomien neuvottelutaitojen ja turistimaisten käsienlevittelyjen jälkeen pääsimme porteista ilmaiseksi ilman uutta lippua ja jatkamaan matkaamme seuraavat noin 10 pysäkkiä Times Squarelle.
WTC tornit saamassa entistä ehompaa seuraajaa. Rakennus on korkeudeltaan puolivälissä.
Manhattanilla on hauskaa se, vaikkei ikinä olisi käynytkään New Yorkissa, voi silti hyvin tunnistaa paikkoja elokuvien ja uutisten perusteella. Hiukan yleisilmettä tosiaan häiritsee tämä yltiöturismi. Lisäksi kaupustelijat ja lippu-lappusten jakajat ovat välillä melko aggressiivisella kaupantekotuulella. Melko usein kaupustelijat ja kerjäläiset huutelevat Kasperille “Mr. Musclena”. Onko se sitten mairittelevaa vai ei, riippuu siitä tuntevatko nämä henkilöt TV:stä tutut tuotteet vai eivät.
Kerman ja mieletön, ei todellakaan mikään herneenkokoinen hauis.
Silmät söis, maha vetäis, vaan ei kestä heikot… oh wait…
Päivä alkoi olla kääntymässä kohti iltaa ja oli tullut aika etsiä ruokapaikka. Noin puolen tunnin hintaveratailun jälkeen oli myönnettävä, että Nykin hintataso on jonnin verran korkeampi, kuin mihin tähän mennessä olimme tottuneet. Opaskirjan ja mahan murinan johdosta päädyimme lopulta ravintolaan nimeltä Applebee’s. Sapuskat olivat hintansa väärtit ja saatoimme lähteä tyytyväisinä takaisin hotellille.
Herkkuja.
Päivän suurin murheenkryyni oli Kertun lisääntyvä yskä. Jo parin kolmen päivän ajan yskänkohtaukset ovat vaivanneet Kertun yöunia ja myös peruselämää. Tähän asti ei apteekin tuotteistakaan ole ollut apua. Toivotaan siis, että aika parantaa… ja ettei se ole tarttuvaa.
Huomisen plääni on mennä Central Parkiin piknikille. Tietenkin pienellä säävarauksella. Nyt koisimaan.
New York, baby
Lentomme saapui New Yorkiin noin tunnin etuajassa. Olimme perillä siis jo kello 5.30. Saimme laukut vielä harmittavan nopeasti, joten olimme lentoasemalta ulkona noin kuuden aikaan. Hannu sukkelana miehenä oli kysynyt lentomatkan aikana paikalliselta asukkaalta miten kannattaa siirtyä New Yorkissa paikasta toiseen. Suuntasimme siis Skytrainille, jolla pääsimme kiinni metrolinjaan. Kummallinen tapa ainakin New Yorkissa on maksaa julkisten kulkuneuvojen maksu vasta poistuttaessa kyydistä. Niin myös Skytrainin osalta, joten maksoimme 20 dollaria poistuessamme.
Sitten ostimme metrolipukkeet yksinkertaisesta masiinasta, jonka käytön opastamiseen tarvittiin kaksi aseman työntekijää. Tosin homma oli oikeasti helppo, mutta kaikki puhuivat vähän eri asioista, joten aikaa meni enemmän kuin yleensä. Kun astuimme ulos odottamaan metroa, totesimme ettei New Yorkissa nyt niin kuuma ollutkaan. Mittari näytti noin 21′C … kuudelta aamulla.
Lähdimme siirtymään kohti hotelliamme, joka sijaitsee North Bergenissä, New Jerseyn puolella. Eilen kun varasimme hotelleja, päädyimme ottamaan jälleen Holiday Inn Expressin. Tämä hotelli kun tarjosi kahden hengen huoneelle 120 dollarin hintaan aamupalan, kuntosalin, uima-altaan, jne. Manhattanilta olisi saanut 1 tähden hotellin juuri ja juuri juoksevalla vedellä noin 180 euron hintaan per yö. Paikka North Bergenissä näytti hyvältä, koska Lincoln tunnel menee aivan suoraa siitä Manhattanille. Toivottavasti paikka on oikeasti toimiva.
New Yorkin yllä lentelee koko ajan jos jonkin näköistä lentävää härpäkettä.
Jouduimme odottelemaan jonkin aikaa 42nd streetin bussiasemalla, koska metrolla ei tosiaan New Jerseyn puolelle pääse. Bussi näytti kuitenkin kulkevan hotellillemme noin 15 minuuttia ja hintaa oli 3,20 dollaria / nuppi. Kävimme myös kysymässä taksin hintaa (jonka olimme katsoneet netistä olevan noin 20 dollaria), mutta saimme joka paikasta vastaukseksi 50 taalaa! Ilmeisesti netin tiedot ja laskuri olivat kadottaneet järkensä. 9.15 pääsimme lopulta bussiin ja kohti NJ:tä.
Perillä kuulimme, että huoneen saamme vasta kello 15.00, mutta voimme mennä altaalle viettämään aikaa. Teimme työtä käskettyä ja menimme koisaamaan TODELLA HUONOSTI nukutun lentokoneyön jälkeen. Pari tuntia tirsailtuamme päätimme lähteä syömään. Sitä ennen Hannu sai meille kuitenkin neuvoteltua jo yhden huoneen, johon pääsimme viemään tavaramme.
Kyllä täällä kelpasi hetken koisata.
Varustauduttuamme uudelleen tukikohdassamme, suuntasimme kohti läheistä ostoskeskusta. Sieltä löytyikin sopivasti Pizza Hut, vaikka olimme jo itsellemme hiukan luvanneet jättää nämä perus-pikaruokapaikat pois ruokavaliostamme. Hannu ja Kerttu ottivat pizzat, Kasper ja Hanne pizzan puoliksi ja lisäksi reissun ensimmäiset siivet. Tarjoilijan suosituksesta otimme luuttomat versiot, jotka olivatkin enemmän nuggetteja kuin siipiä… Kuitenkin ihan ok:t, mutta eivät pärjänneet lainkaan Tampereen Hookin siiville.
Niin hyvää, niin rasvaista.
Huomasimme ostarissa olevan myös elokuvateatterin. Mikäpä olisikaan parempi “tasoittelupäivän” ohjelma kuin elokuvissakäynti. Ostimme liput Hangover 2:een ja lähdimme takaisin kämpille ottamaan parin tunnin nokkaunet.
Hannen ja Kasperin toinen huone: ensimmäinen haisi PAHASTI tupakalle.
Parin tunnin virkistäytymistauon jälkeen lähdimme takaisin ostoskeskukselle. Hannun ja Kasperin hommaksi tuli hankkia purtavaa leffaan, tytöt menivät ostamaan vaatteita. Edelleenkään Ameriikoista ei meinaa millään löytää karkkia! Olimme luulleet, että USA olisi kaikenlaisen mässyn luvattu maa, mutta toisin kävi. Etsimme jälleen useita kauppoja, joista lopulta sitten saimme välttävänlaiset leffaeväät. Hannu ja Kasper kävivät myös oikein kunnon perinteisellä pussikaljalla. Todella kummallisia nämä alkoholisäädökset täällä: :
- Kävellessä ei saa juoda, jos pysähtyy niin saa
- Myytäessä alkoholi tulee laittaa pussiin, tai pitää alkuperäisessä paketissa, muuten tulee sakot
- Autossa ei saa olla avonaisia alkoholijuomia
- Puistoissa saa juoda, ilmeisesti myös kävellessä
Jokaisessa osavaltiossa on vielä omat pienet jekkunsa lakien osalta. Hauskaa on myös se, että alkoholi pitää laittaa pusseihin: Jos normaaleja juomia saa juoda ilman pussia, niin auttaako se millään tavalla, että joku juo pussista? Se melkeinpä vain kiinnittää enemmän huomiota tähän juotavaan tuotteeseen.
Mitäs pojalla on pusseissaan?
Kumman sinä huomioisit ensin: ruskean paperipussin, vai (kuvitellun) sinisen Miller-tölkin?
Elokuva oli todella hauska meidän kaikkien mielestä. Oman lisämausteensa toi todella eläväinen yleisö. Tosin, osa tuntui nauravan sellaisissa tilanteissa, joissa Suomessa ei IKINÄ naurettaisi. Mutta oli erittäin hauskaa käydä nuorten näytöksessä. Siellä näytettin käsimerkkejä ja naurettiin kovaan ääneen. Suomessa jos joku nauraa ääneen, katsotaan sitä pahalla.
Amerikkalaisesta tavasta kirjoittaa kaikki säädökset ja ohjeistukset näkyviin, kertoo myös se että Coca cola-pullon kylkeen on jouduttu kirjoittamaan “NO REFILL”. Nyt sitten tiedät, ettei sitä saa käydä täyttämässä lähimmässä juomapisteessä.
No refill boy!
Saatte arvata olivatko nämä karkit makoisia? Jotain vinkkiä saattaa antaa myös kuvan nimi.
Huomenna menemme keskustaan. Tarkoituksena katsella hiukan nähtävyyksiä ja jälleen kerran shoppailla. Päästään vähän maistelemaan Ison Omenan tunnelmaa.
Lännestä itään
Aamulla saimme päätökseen erään hassunhauskan ja säälittävän tarinan. Pari päivää sitten Hanne unohti valkoisen yöpaitansa sängylle, kun lähdimme kaupungille. Tietenkin kaupungilla ollessamme siivooja oli vaihtanut lakanat ja samalla Hannen yöpaita oli kadonnut pyykkien joukkoon. Kyselimme jo kahtena aiempanakin päivänä yöpaidan perään, mutta sitä oikeaa ei ollut löytynyt. Meille tarjottiin “löytyneen yöpaidan” sijaan juuttikangassäkkiä, vihreää tyynyliinaa ja valkoista riepua. Nämä eivät kuitenkaan Hannelle kelvannut, mutta tänä aamuna yöpaita oli kuin olikin löytynyt! Ihmeitä siis sattuu, myös San Franciscossa.
Jälleen kerran pakkasimme tavarat rinkkoihin ja valkeaan ratsuumme, Ford Edgeen. Lentomme lähtöaika New Yorkiin on 22.05. Jätimme hotellihuoneeseen myös erittäin hyvin palvelleen “munuaisen”, jolle pidettiin pieni muistotilaisuuskin yhteisten hetkiemme kunniaksi.
Munuaisen viimeinen poseeraus.
Löimme Fordin tulille ja suuntasimme kohti eilen tiedustelemaamme parturiliikettä. Jonoa oli muutaman henkilön verran ja toinen parturi oli vasta saapumassa töihin. Pääsimme tuoleihin noin 40 minuutin kuluttua. Molemmille siis amerikkalainen parranajo ja tukanleikkuu. Kummallekin veitsellä tehty parranajo oli ensimmäinen laatuaan. Työ oli erityisesti tukan osalta hyvin laadukasta. Välillä tuntui, että hiuksia viimeisteltiin jopa vain viimeistelemisen ilosta. Tosin huomasimme sen, että muut parturiin tulleet olivat käyneet ehkä korkeintaan noin 2 viikkoa aiemmin viimeksi leikkauttamassa tukkaansa. USA:ssa ilmeisesti tukka on melko suuressa roolissa yksilöllisyyttä ja sitä vaalitaan, ja siltä vaaditaan viimeisteltyä lookia.
Parranajosta molemmille jäi hiukan puolivillainen olo. Sananmukaisesti. Vaikka tekijä olikin varmasti 100% varma ja kokenut, jäi pieniä määriä karvoja molempien naamaan, eikä lopputulos ollut kuin vauvan takapuolta. Erittäin mukava kokemus, mutta molempien herkät naamat hiukan ärtyivät tästä toimenpiteestä. Kokonaisuudessaan oli mukava käydä, mutta ei ihan meidän juttu. Hintaa leikkauksella + parranajolla oli 25 dollaria.
Hannua trimmataan.
Kasperin vuoro olla “käsiteltävänä”.
Sittenpä lähdimme jälleen keskustaan. Kävimme syömässä hintavahkossa lounaspaikassa keskinkertaista, oikeastaan ei edes mainitsemisenarvoista ruokaa. Joka kerta kuitenkin meidät hiukan yllättää hintoihin tulevat lisät: ensin verot ~10% ja tähän lisäksi vielä 18% tarjoilumaksua. Jos itse pääsemme määrittelemään tipin määrän, aika harvoin tulee laitettua noin ronskeja summia. Ei kuulu ihan suomalaiseen (pihiin) kulttuuriin.
Kävimme jälleen tarkastamassa cable carin jonot. Odoteltuamme noin 15 minuuttia jonossa pääsemättä metriäkään eteenpäin, päätimme että skippaamme ajelun tälläkin kertaa. Arvioimme odotusajan olevan ehkä jopa noin 2½ tuntia. Päädyimme siis jälleen kerran läheiseen kuppilaan pelaamaan, mitäpä muutakaan kuin Dalmutia. Saavuimme paikalle noin 7 minuuttia ennen Happy houria, mutta Hannu onnistui neuvottelemaan meille halvemmat hinnat ja säästöä tuli tästäkin pienestä yrityksestä heti kymmenen dollaria. Melkoinen tuntipalkka tässäkin tinkaamisessa.
Arvatkaa kenellä menee pelissä parhaiten..?
Hanne suuntasikin seuraavaksi Club Onelle spinning-tunnille. Tunti oli kuulemma “ihan ok”, hiukan tylsänpuoleinen verrattuna Suomen vastaaviin. Muut suuntasivat Best Buyhin katselemaan elektroniikkaa, mitään ostamatta. Aikaa tässä sompailussa meni sen verran, että lähdimme noutamaan Hannen takaisin kyytiin ja sitten pikapikaa kohti lentokenttää. Tässä vaiheessa autolla oli ajettu jo 3940 kilometriä, eikä meille ollut sattunut mitään.
Trippimittarimme vielä muutama tunti ennen auton palautusta.
Sitten koittikin eräänlainen “musta hetki” autoilussamme. Katsoimme bensan riittävän vielä noin 20 mailin verran. Matkaa lentokentälle oli vielä noin 35 kilometriä ja edessä oli San Franciscon mäkiset kadut. Päätimme siis tankata 5 dollarilla lisää löpöä. Autosopimuksessamme luki siis niin, että auton voi palauttaa tyhjänä, lisäkustannuksia ei tule. Kun lähdimme huoltoasemalta, käännyimme pihasta väärään suuntaan ja yhtäkkiä olimmekin nelikaistaisella tiellä, menossa siis väärään suuntaan. Ihan vain pikkuriikkisen minimaalisen tööttäilykonsertin ja valojen vilkuttelun jälkeen pääsimme pois tieltä ja koko nelikaistainen liikenne saatiin taas rullaamaan. Pääsimme turvallisesti jatkamaan matkaa.
Kun tästä oli selvitty, rupesi Hannu laittamaan ajo-ohjeita Club Onelle. Juuri kun ajo-ohjeet napsahtivat taululle, kuului: “Käänny vasemmalle”. Olimme tietenkin äärioikealla ja vain vasemmanpuoleinen kaista sai kääntyä. Sujuvan huolettomasti Hannu kääntyi keskellä risteystä kolmen kaistan yli punaisia päin. Smooth.
Nappasimme Hannen kyytiin liikuntakeskukselta tyytyväisinä ja kertoessamme aiempia sohlauksia, kopsahti pyöräilijä oikeanpuoleiseen sivupeiliin. Pyöräilijä jatkoi matkaa, peili oli täysin kunnossa. Huh, tästäkin selvittiin säikähdyksellä.
San Franciscon kadut ovat paikoittain älyttömän jyrkkiä.
Kello oli tässä vaiheessa noin 19.00 ja auto piti palauttaa viimeistään kello 20.00. Ei siis hätää, olimme juuri tankanneet hiukan ja aikaakin oli reippaasti. Pienen mutkan matkaan aiheutti väärä navigaattoriin syötetty osoite. Lähdimme sujuvasti pohjoiseen, kun piti mennä suorinta tietä etelään. Kun saavuimme Golden Gatelle, alkoi kaikilla hälytyskellot soida ja syöksähdimme takaisin kohti etelää… ruuhkaan. Autot matelivat, kello kävi ja polttoainemittari alkoi näyttämään “miles to empty, 7″. Matkaa oli vielä hiukan alle 20 mailia. Olimme siis pakotettuja tankkaamaan jälleen lisää, tällä kertaa emme jättäneet mitään sattumanvaraan ja ostimme oikein 8 dollarin verran bensaa. Siltikään emme saaneet näyttöön enempää näkymään kuin 7 mailia. Päätimme siis, että auto ei osaa arvioida määrää enää oikein ja mehän painamme vaikka hamaan tappiin saakka.
Loppujen lopuksi saavuimme autonpalautuspisteelle 10 minuuttia “etuajassa”, polttoainemittarin näyttäessä “miles to empty, 1″. Siis selvisimme. Palautus Dollarin pisteelle meni hienosti ja lähes kilometrilleen tasan 4000 ajettuamme kiitimme valkoista ajokkiamme mukavista ajokokemuksista ja suuntasimme juoksujalkaa kohti lentoasemalle kulkevaa junaa.
Olimme varautuneet ohjeiden mukaisesti pitkiin odotuksiin turvatarkastuksissa, mutta totuus oli täysin toinen: JetBluen lennolle kirjautuminen kävi todella sujuvasti ja turvatarkastuksissa meni noin 10 minuuttia, sisältäen myös pienen vessatauon.
Tässä vaiheessa kaikkien kasvoille nousi ensimmäistä kertaa pariin tuntiin pieni hymy, kun totesimme että selvtittiinhän siitä P*#%¤LE! Kävimme vielä syömässä ennen lentokoneeseen nousua, koska JetBluen lennoilla ei kuulemma tarjoiliua ole laisinkaan.
Uskomatonta kyllä, mutta totta: San Franciscon lentokentän Firewood nimisessä ravintolassa ruoka oli hyvää, sitä oli paljon ja kaiken lisäksi hinnat olivat todella edulliset. Vai miltä kuullostaa jättimäiset Caesar salaatit / Garden salaatit kaikille, juomat ja verot sisältäen noin 30 euroa. Saako Helsinki-Vantaalta tuolla rahalla edes sämpylän väliin makkaraa?
Aivan järkyttävän isot salaatit. Ainoa joka jaksoi painaa loppuun asti, oli Kasper.
Lennon kesto on 5½ tuntia, mutta kapteenin tiedon mukaan onnistumme taittamaan matkan noin 4½ tuntiin. Olemme siis perillä Isossa omenassa jo aamulla reilusti ennen kuutta. Toivottavasti saamme unta palloon matkan aikana.
Shopping @ SF
Aamu alkoi onnellissa, mutta ärsyttävissä tunnelmissa. Keli oli hyvä, mutta… Yritimme varata Alcatraziin lippuja huomiselle, mutta saimme todeta että paikkoja ei enää ollut. Olimme jo monena päivänä katselleet lippuja, mutta emme vain olleet saaneet itsestämme sen vertaa irti, että olisimme painaneet “varaa”-nappia. 3 yksittäistä lippua olisi löytynyt eri kellonaikoihin, mutta sehän ei tietenkään ollut ratkaisu. Todella raivostuttavaa. Päivän ohjelmaksi tuli siis keskustaan tutustuminen (eli suomeksi sanottuna shoppailu) ja Golden Gate.
San Franciscon keskustan katuja.
Kyllä nykynuorisolle pitää opettaa kaikki: Academy o’ Fart - yliopisto. Ei vasta-alkajille.
Päästyämme keskustaan, kävimme ensin syömässä Bistro 69:ssä. Ruoat olivat oikein erinomaiset ja jokaisen annoksen mukana tuli iso määrä caesar-salaattia. Sinällään harmi Kasperille, joka oli tilannut pelkän caesar-salaatin. Tunnelma tässä pikku-kuppilassa oli oikein mukava ja kahvila olikin saanut tunnustuksen “One of the best 5 Cafes in San Francisco” ja ihan aiheesta. Hintatasokin oli tällaiseksi jopa edullinen.
Sittenpä alkoi ahkera rahanpolttovaihe. Jaoimme porukan kahteen yhtä vahvaan iskuryhmään, tällä kertaa pariskunnittain. Noin puolen tunnin kuluttua törmäsimme toisiimme, Victoria’s Secretin edessä tietenkin… Jatkoimme vielä eri suuntiin kolmen ja puolen tunnin ajan. Tämän rahapussin kannalta valitettavan tehokkaan osteskelun jälkeen päätimme käydä katsomaan josko pääsisimme ajelemaan cable carilla. Jonot olivat arviolta noin 2 tunnin mittaiset, joten päätimme siirtää sen(kin) vielä huomiselle. Toivottavasti silloin jonot ovat sentään inhimillisemmät. Olikin siis jo aika siirtyä jo tyttöjen toimesta hyväksitodetun jugurttijätskipaikan kautta autolle ja kohti Golden gatea.
Valinnanvaraa mauissa ja päällisissä on meinaan PALJON.
Hetken päästä edessämme möllöttikin jo eräs maailman kuuluisimmista silloin. 2737 metriä pitkä, vuonna 1937 valmistunut Golden gate. Tällä kertaa päätimme olla kunnon turisteja, emmekä jaksaneet mennä edes kävelemään sillalle, vaan otimme kuvia näköalapaikalta sillan pohjoispuolelta. “Kyllä niitä komeita siltoja meillä Suomessakin on”, joten päätimme ihailla näkymiä seisovilta jaloilta. Varsin komea silta, mutta lopulta kuitenkin vain silta.
Kultainen geitti.
San Franciscon niemen yleisilmettä.
Siellä se Alcatraz piruili meille. Muille mahdoton paikka paeta, meille mahdoton päästä edes sisään.
Golden gaten tullimaksu on ovelasti suunniteltu. Jos ajaa sillalle asti, on käytännössä pakko tulla takaisin samaa reittiä. Poispäin pääsee ilmaiseksi, mutta takaisinpäin täytyy maksaa 6 dollaria. Vasta myöhemmin huomasimme, että siltaa ennen on näköala- / kuvauspaikka, johon pääsee vielä ilmaiseksi. Jos tullimaksu olisi myös poispäin mennessä, kävisi valtaosa tietenkin kääntymässä vain ilmaisella kuvauspaikalla. Kun kerran ajoimme sillalle asti, päätimme katsoa navigaattorilla sellaisen reitin, jossa tullia ei tarvinnut maksaa. Ajomatkaa keskustaan tuli 168 kilometriä, joten yhtäkkiä 6 taalan lisämaksu olikin yllättävän halpa ja varteenotettava vaihtoehto.
6 taalan tullimaksu, jotta pääsimme takaisin San Franciscoon.
Kävimme katsomassa vielä hotellimme läheltä sopivaa parturiliikettä. Poikien parrat ja tukat tarvitsevat ehdottomasti ojennusta, joten kunnon perinteinen amerikkalainen barber-shoppi oli pakko löytää. Sellainen löytyikin heti hotellimme lähettyviltä. Aiemmin päivällä kävimme kysymässä hintoja jo keskustassa, mutta mielestämme miesten tukanleikkuusta ei kannata maksaa ihan 85 dollaria. Huomenna lähtee tukat ja parrat, toivottavasti ei mitään muuta naaman alueelta. 
Kuuma allas ja viileä ilma. Todella miellyttävä vaihtoehto pimenevässä illassa.
Gilroy travels
San Franciscon aamu alkoi harmaana ja sateisena. Suunnitelman mukaan starttasimme Fordin ja lähdimme ajamaan kohti Gilroyn kaupunkia, noin 120 kilometrin päähän San Franciscosta. Saavuimme 150:n kaupan, nelirakennuksiseen ostoskeskukseen noin 13.00 aikoihin ja päätimmekin mennä ensin syömään. Katsoimme navigaattorista lähimmät ruokapaikat: kaksi nimien perusteella parasta ravintolaa olivat longhouse restaurant ja black bear diner. Ensin kävimme tarkastamassa longhousen: tuloksena kääntyminen suoraan ovelta pois. Paikka oli sisältä todella pimeä ja vaikutti enemmän aikusviihteeseen suuntautuneelta “ravintolalta”. Ovi kiinni ja kohti mustan karhun syöttölää.
Tämä ravitsemusalan liike olikin aivan täyden kympin suoritus! Palvelu oli tehokasta ja ruoka oli lähes täydellistä. Hannu otti cheese-bacon burger-aterian, joka oli todella iso, mutta näytti silti lasten aterialta verrattuna Kasperin Big Bear Burgeriin. Myös Hannen kala ja Kertun katkaravut olivat todella herkullisen näköisiä. Ulkonäke ei tällä kertaa pettänyt, vaan ateriat olivat aivan erinomaiset. Erityisesti Kasperilla olleet garlic friesit olivat mielettömän tervetullut tuttavuus. Muut eivät tosin nauttineet loppupäivän kestäneestä valkosipulin kärystä.
Ruokailun jälkeen pohdimme vielä jälkiruokien ottamista. Päädyimme siihen, että Kasper otti blackberry pirtelön ja Hannu ja Kerttu ottivat puoliksi yhden pallon suklaajäätelöä. Tämä “yksi pallo suklaajäätelöä” oli iso kulhollinen ja Kasperin pirtelö oli noin litran. Muutkin jälkiruoat olivat aivan tajuttoman kokoisia. Kaikki tarjoiltiin isoissa murokulhoissa, joka tursusi kastikkeita ja kermavaahtoa yli reunojen. Ehkä jotain näiden annosten koosta kertoo se, että muun muassa Bear Claw nimisessä jälkkärissä oli noin 2430 kilokaloria.
Hintaahan tällä koko lystillä tuplajuomineen, jälkiruokineen ja tippeineen oli 50 euroa. Tällaisia paikkoja olimme juuri kaivanneet. Nam!
Ison karhun antimet.
Seuraavat 3 tuntia menikin taas iloisesti shoppaillessa. Kaikki saivat jälleen jotain kotiinviemistä, joten turhaan emme taaskaan shoppailleet. Kauppoja oli ainakin tarpeeksi ja kävimmekin vain kaikkein kiinnostavimmissa, muuten olisi päivä venynyt pitkälle iltaan.
Kun ostokset oli osteskeltu, suuntasimme kohti Santa Cruzia ja Highway 1:a. Alkumatka oli hyvinkin tunnelmallista metsäpätkää ja matkalla törmäsimme myös peuraan. Tai emme siis törmänneet, vaan peura seisoi meidän puolellamme tietä aivan tien vieressä pientareella. Onneksi kyseinen peura ei ollut itsetuhoinen eikä tehnyt mitään kenenkään kannalta ikävää, vaan tyytyi seuraamaan katseella valkoisen automme kulkua.
Näillä kohdilla Bambi oli suorittamassa liikenteenlaskentaa.
Vielä ennen Santa Cruzia meidän oli pakko pysähtyä ostamaan tuoreita hedelmiä ja marjoja. Kyllä paikalliset, vastapoimitut hedelmät ovat hyviä, kuin luonnon karkkia. Kartasta tarkasteltuamme, totesimme että San Francisco on leveyspiiriltään samalla tasalla kuin Italian ihan eteläkärki. Ei siis ihme, että täällä on näin mehukkaita hedelmiä.
Hevi-osasto.
Suunnistimme seuraavaksi Twin Peaksiin. Paikka olikin melkoinen surffareiden kaupunginosa. Autot oli mitä oli ja selvästi näki, että olimme poissa isojen kaupunkien / isojen rahojen vaikutusalueelta. Jos kerran rastafari-hemmot ovat kulkijoiden siisteimmästä päästä, niin…
Kävimme katselemassa merta ja kiviä Twin Peaksin surffareiden muistomerkillä. Heti kuvan ottamisen jälkeen istui seuraava puliveivari penkille ja peitti muistokirjoituksen.
Hienon erilainen muistomerkki. (Tosin myös patsas oli vieressä)
Sitten pääsimmekin ajamaan paljon kehuttua Highway Onea. Myönnettäköön, että on melkoisen upeaa pätkää ajaa! Hienoja kukkuloita ja meri koko ajan vasemmalla puolella. Pääsimme vielä näkemään auringonlaskunkin, tosin hiukan pilvien peittämänä, mutta kuitenkin. Olimme tosiaan saaneet suosituksen ajaa koko Highway 1 etelästä San Franciscoon asti, mutta emme saaneet sitä millään sovitettua matkareittiimme, joten tämä oli ainoa tapa päästä ajamaan edes pieni pätkä.
Highway 1:n maisemia.
Tavoitteenamme oli mennä pelaamaan minigolffia Half Moon Bay nimiseen kylään. Päästyämme perille saimme kuitenkin todeta golffilan olevan kiinni ja päätimme mennä syömään lohdutusruokaa viereiseen seafood-ravintolaan. Kaikki otimme jonkinlaisen rapuannoksen, emmekä joutuneet pettymään. Kyseessä oli siis crab / shrimp-annokset, eli taskurapu ja katkarapu-annokset.
Half Moon Bayn hiljentynyt ostoskeskus.
Huomenna menemme, yllätys yllätys, shoppailemaan San Franciscon keskustaan. Hanne haluaa mennä katsastamaan paikalliset jumpat, muut tiirailla Golden Gatea. Suunnitelmat on edelleen auki, joten huomenna saamme luultavasti aikaan vielä pikku väännöt siitä mitä tehdään. No ei vaan. 
Pirates of the Comfort Inn
Aamiainen, tuo Hannun mielestä yliarvostettu ruokailu, oli meidän kolmen muun osalta varsin iloinen tapahtuma. Tarjolla oli paahtoleipää, vohveleita, munia, makkaroita ja muroja, sekä tietenkin mehuja. Tämä oli juuri sopivan kattava valikoima meille kolmelle, jotka emme kovin paljoa odottaneet Comfort Innin tarjonnalta. Palattuamme kylläisinä takaisin huoneeseen, päätimme päivän ohjelmaksi seuraavan: Hannu katsoo formulat netistä, tytöt laittavat (jälleen) kynnet ja Kasper menee altaalle. Tämän jälkeen lähtisimme Chinatowniin ja sieltä katsomaan uuden Pirates of the Caribbeanin. Tämä sopi kaikille hienosti, joten eikun toteuttamaan!
Hotellin altaan halkaisija oli noin 2,5 metriä ja syvyyttä löytyi niinkin paljon kuin 90 senttiä. Siltikään allasta ei sääntöjen mukaan saanut käyttää yksin, eivätkä alle 14-vuotiaat edes valvottuina. Lämpöä altaan vedellä oli noin 40’C, joten virkistävyydestä ei ei tämän altaan osalta voinut puhua. No, tuntuipa sentään 20 asteinen ilma kovin viileältä altaasta noustessa.
Comfort Innin keskusvankila.
Aamun velttoilun jälkeen suuntasimme kohti Chinatownia. Ongelmaksi osoittautui auton saaminen parkkiin. Parkkihallit olivat TODELLA kalliita ja kadunvarsipaikoilla oli jos jonkin näköistä sääntöä ja kieltoa. Korkeimmat parkkimaksut olivat 5.75 dollaria per jokainen alkava 15 minuuttia. Siitäpä saisi vuorokausimaksuksi yli 550 dollaria. Tai jos haluaisikin laittaa autonsa parkkiin kuukaudeksi, maksaisi se vaivaiset 17000 dollaria. No, mutta jos se auto on kerran ihan PAKKO saada siihen parkkiin, niin mikäs siinä sitten…
Noin puolen tunnin harhailun jälkeen saimme auton viimein parkkihalliin, jonka taksana oli melko inhimillinen 6 taalaa / 2h. Nälkä oli kasvanut jo sen verran suureksi, että ajatuksena oli löytää mikä tahansa kinukkila, joka tarjoaisi murua rinnan alle. Hyökkäsimme Golden Dragon nimiseen kuppilaan, jossa annokset tulivat nopeasti, paitsi Kasperin riisi, jota olisi saanut odottaa maailman loppun asti… turhaan. Tämän ja muutenkin tympeän yleisilmeen vuoksi ilmestyi laskun “TIP”-kohtaan pyöreä nolla
Hyvin perinteisen näköistä kiinalaisten kaupunginosaa. Vain lohikäärmekulkue puuttuu.
Mahat täynnä murkinaa suuntasimme takaisin kadulle katsomaan mitä kinukeilla, anteeksi, aasialaista syntyperää olevilla ihmisillä olisi meille kaupattavana. Mukaan tarttui muun muassa parit hupparit ja Hanne riemuitsi löytämistään Totoro-tossuista. Aikamme kierreltyämme päätimme jatkaa matkaa autolle ja kohti lähintä cinemaa.
Totoro-tossukat.
Ensimmäinen elokuvateatteri osoittautui vääräksi valinnaksi, koska heidän ohjelmistostaan ei ollut lainkaan Piraatti-elokuvia, ei siis myöskään Pirates of the Caribbeanin uusinta. Saimme kuitenkin ajo-ohjeet teatteriin, jossa kyseistä leffaa näytettäisiin. 1,2km matkaan saimme trafiikin takia tuhraantumaan yli puoli tuntia. Huomasimme myös sen, että navigaattori ei ole parhaimmillaan pilvenpiirtäjien keskellä: välillä olimme pari katua pielessä, välillä kuljimme takaperin, välillä poikkesimmekin pikaostoksilla ostarin sisällä… Elokuvateatterin lähistölle saavuttuamme pääsimme jälleen metsästämään parkkipaikkaa, jonka hintataso ei huventaisi kukkaroitamme liikaa. Ellis-kadun parkkihalli osoittautui sopivaksi.
Pienen kävelymatkan aikana Hannen ja Kertun oli pakko pistäytyä hakemaan helpotusta herkkuhampaan kolotukseen. Taaskaan lähettyvillä ei ollut minkäänlaista karkkikauppaa, joten mukaan tarttui mukavat frozen yoghurt-annokset kaikilla mausteilla. Päälle sai valita vaikka minkälaista lisuketta. Lopuksi annos punnittiin ja maksettiin painon mukaan. Myönnettäköön, että aika herkullisen näköiset kupit tytöillä. Siis jäätelökupit.
Tässä piti olla annosten kuva….
Itse elokuvaan varustauduimme asianmukaisilla asusteilla, jotka olimme hankkineet jo paria päivää aiemmin. Muutamat ”Awesome”-huudot saimme panostuksen johdosta. Kun menimme ostamaan liput, meinasimme kysyä että “Onko teillä mitään missä olisi merirosvoja?”, mutta päädyimme kiltisti ostamaan liput illan näytökseen.
Myös USA:ssa elokuvateattereissa on käytäntönä se, että kenelläkään ei ole varattuja paikkoja. Se joka jaksaa jonottaa salin oven takana pisimpään, pääsee valitsemaan haluamansa paikan. Tänään sali oli kuitenkin melko tyhjä, joten pääsimme melkeinpä salin parhaille paikoille, vaikka saavuimme saliin melko myöhään.
Itse elokuva osoittautui katsottavan arvoiseksi, kuten kaikki Pirates of the Caribbean - elokuvat. Ottaen huomioon tämän olleen jo kolmas jatko-osa, on taso säilynyt yllättävän hyvin ja huumori on edelleen purevaa. Joitakin lapsellisuuksia oli kuitenkin joukkoon päässyt, mutta vastapainoksi oli myös erinomaisesti tehtyjä kohtia. Hymyssä suin kävelimme rekvisiitat päällä parkkihallille ja keräsimme viimeisetkin ihmettelevät katseet pimenevässä San Franciscon illassa.
Kun pääsimme takaisin hotellille, tajusimme että seurueemme nuoriso oli unohtunut pois matkasta. Hekin olisivat kovasti halunneet tulla mukaan elokuviin. Onneksi saimme heidät lepytettyä, kun kerroimme käyneemme 2D näytöksessä, emmekä 3D:ssä.
Kolme kovaa: Kerman, Mursu ja the Duck of Doom. (Tästä kuvasta ei bongauspisteitä heru)
Huomiselle kaavailimme pientä ajomatkaa. Ajattelimme käydä ostoksilla Gilroyssä, joka sijaitsee 120km San Franciscosta kaakkoon. Sieltä palaamme Santa Cruzin kautta (Twin Peaksin kautta) paljon kehuttua Highway 1:a pitkin takaisin kotipesälle. Kivi-paperi-sakset kisan häviäjä eli Kasper ajaa alkumatkan, Highway 1 osuuden Hannu… **atana.
Yosemitessä, Yo.
Vaikka hotellimme olikin varsin siisti ja sängyt miellyttävät, olivat kaikki nukkuneet melko huonosti. Päädyimme siihen, että edellisen illan melkoisen tuhdit ruoat olivat jääneet jumiin suolenmutkaan ja näin huonontaneet unenlaatua merkittävästi. Niin taikka näin, poikkesimme vielä oikein mukavan monipuolisella aamiaisella. Saimme vihdoin murojakin.
Hannusta näkyi vain hiukan peiton alta. Huomaatteko kuinka kapeasti Hannu nukkuu?
Aamupalan jälkeen suuntasimme autolla kohti Yosemiten luonnonpuistoa. Matkaa ei tällä kertaa ollut kuin 120 kilometriä. Tie oli jälleen kerran kovin mutkaista ja mäkistä, mutta upeat maisemat korvasivat kärsimyksen. Luonnonpuiston portilla opimme sen, että Yosemite lausutaan: “Jousemitii” eikä “Josemait” kuten me olimme olettaneet. Sisäänpääsy oli jälleen tutut 20 dollaria.
Niin upeaa, ettei sanotuksi saa.
Perille päästyämme totesimme, että jopa näin “off-seasonina” puisto on melko tukkoinen ja autopaikat ovat kortilla. Jos puistossa käy vuosittain noin 3,5 miljoonaa ihmistä, joista tietenkin valtaosa kesäkaudella, on tämänkin kokoinen puisto yhtäkkiä melko täynnä. Lopulta kuitenkin Fordin mentävä aukko löytyi ja lähdimme patikoimaan noin 11km pituista “Mist-trail”-lenkkiä. Olimme alunperin lukeneet että reitti olisi loistava lapsien kanssa vaeltaville perheille ja vaativuustasoltaan noin keskiluokkaa. Arvelimme siis aikaa kuluvan noin 3-4 tuntia.
Vaikka kuinka teräksisessä kunnossa olemmekin, paukut ei ehkä välttämättä riittäisi taulun alimmalle reitille.
Patikoinnin ensimetrit osoittivat todellisuuden kuitenkin paljon karummaksi. Ensimmäiset 6 kilometriä olivat nousua portaissa tai jyrkkää ylämäkeä. Vaikka paikan oravat ja linnut tulivat kannustamaan meitä ylöspäin, meinasi jalat huutaa hoosiannaa jo ensimmäisten kilometrien jälkeen. Onneksi olimme kuitenkin varautuneet matkaan muhkeilla eväillä: 2 litraa vettä, Twix-patukka ja pussillinen nallekarkkeja. Niin ja Hannulle kaksi cola-tölkkiä. Juuri kaikkien vaellusoppaiden mukainen ravintopakkaus!
Kun kassissa tai repussa rapsahti jokin, oli oravat heti paikalla kerjäämässä.
Tämä töyhtöhyyppä seuraili meitä pitkät pätkät. Kuvien ottamisen jälkeen kaveri lähtikin sitten matkoihinsa. Linssilude.
Ensimmäisenä kohteena matkalla oli Vernal fallsit, joiden huipulle kuljettiin tappojyrkkiä ja askelmiltaan korkeita portaita pitkin. Puolivälissä rappusia alkoi itse putous olla jo niin lähellä, että vesipisarat ja sumu kastelivat meidät aivan läpimäräksi. Lisäksi 1500 metrin korkeudella puhaltava tuuli vilvoitti sen verran tehokkaasti, että matkaa kuljettiin ihokarvat pystyssä. Uhkumisen ja puhkumisen jälkeen oli kuitenkin todella hieno tunne päästä katsomaan putousta ylhäältäpäin. Jälleen erävoitto ihmiselle taistelussa luontoa vastaan.
Mielenkiintoista reitissä oli tosiaan se, että tälläkään jyrkällä, alati märällä ja liukkaalla pätkällä ei ollut lainkaan turvakaiteita. Portaat olivat kapeat, jyrkät ja tehty todella karkealla kädellä luonnonkivistä. Siihen kun vielä liittää kaksisuuntaisen liikenteen, kun ihmiset yrittävät mennä mahdollisimman lujaa kylmän veden hönkiessä niskaan, on ihme ettei onnettomuuksia tapahdu enempää.
Kuvassa nousun rauhallisin vaihe. Pahimmassa kohdassa ei kameraa pystynyt käyttämään.
Vaikka välillä kävely olikin jopa yllättävän raskasta, motivoivat ympäröivät, uskomattomat maisemat jatkamaan. Vesiputouksia, jylhiä vuoria, koskia, melkeinpä kaikkea mitä luonto voi tarjota. Tavoitteena oli siis nousta Nevada fallsin päälle, vähän yli 1800 metrin korkeuteen ja sitten laskeutua kanjonin toista reunaa takaisin alas. Vernal putouksien laki toimikin hyvänä taukopaikkana, noin puolessa välissä nousua reitin ylimmälle kohdalle.
Märkänä, mutta onnellisena.
Sitten olikin vuorossa todella pitkät ja lohduttomat portaat. Pidimme useita taukoja, jotta saimme hengityksemme tasaantumaan. Nautimme nallekarkkeja ja suklaapatukkaa, jotta saisimme vielä hiukan energiaa loppunousuun. Muutaman motivaatiopätkän suoritettuamme huomasimmekin olevamme huipulla! Olimme siis yhteensä jo puolessa välissä matkaa…
Vuoristoantilooppi Hanne.
Matkamme pää ja määrä retken…
Kyllä se nousu kuitenkin kannatti. Maisemat olivat lähes henkeäsalpaavat, minkä vuoksi Kerttu joutuikin turvautumaan astmapiippuunsa. Ihailtuamme maisemia tarpeeksi, päätimme lähteä laskeutumaan takaisin alas. Alastulo olikin lopulta paljon helpompi ja nopeampi. Parin valokuvausstopin jouduimme pitämään, mutta muuten tulimme alas lähes ilman taukoja.
“Pojilla” ryhti OK!
Nevada falls jo hetki sitten meille antautuneena.
Tullessamme alaspäin, näimme yllättävän paljon ihmisiä vasta lähdössä kierrokselle. Aurinko oli kuitenkin jo pikkuhiljaa laskeutumassa mailleen, joten näillä henkilöillä saattoi olla vaikeuksia keretä lenkiltä pois ennen pimeää. Tai emmehän me tosin tiedä mikäli se oli heillä tarkoituksenakin.
Kun pääsimme alas, oli kaikilla hirveä nälkä. Ajoimme välittömästi Yosemite Villagen kauppaan, josta ostimme herkulliset patongit. Kummallista kyllä, vaikka emme olleet syöneet koko päivänä käytännössä mitään, otti Kasper vain puolikkaan patongin. Raukan vatsa oli ilmeisesti niin ihmeissään poiketessaan normaalin 3 tunnin ruokailuväleistä, että oli mielenosoituksellisesti kutistanut itsensä olemattomaksi. Tällä kertaa kuitenkin yksi puolikas patonki onnistui täyttämään yleensä lähes pohjattomalta tuntuvat tyhjiön.
Sitten suuntasimmekin nokan kohti San Franciscoa. Hannu sovelsi sopivasti nopeusrajoituksia ja olimme vielä reilusti ennen puolta yötä reissumme läntisimmässä pisteessä. Kirjauduimme hotelliimme sujuvasti ja pääsimme valmistautumaan yöpuulle. Erittäin mukavaa huomisaamussa on se, ettemme joudu jälleen kerran pakkaamaan tavaroitamme, vaan nyt olemme 4 yötä samassa hotellissa. Katsotaan mihin kuntoon hotellihuone tässä ajassa menee, kun yleensä yhdenkin yön jälkeen paikka on ollut melkoinen hävityksenkauhistus.
Yosemite oli kyllä mahtava paikka. Kasperin mielestä se oli jopa vaikuttavampi kuin Grand Canyon. Vaikka Grand Canyonin WOW-efekti oli kerralla suurempi, koska se näkyi kerralla “kokonaan”, oli Yosemiten vaihtelevuus ja tunnelma parempi. Tulisi kyllä kuulua olennaisena osana kaikkien USA:n matkaan.
Päivän kovimman suorituksen teki kyllä ehdottomasti Kerttu. Myönnettäköön, että aika moni voisi jättää tänään kävelemämme reitin kesken, mutta todella sinnikkäästi Kerttu painoi menemään. Matka suoritettiin vain yhdella itku-potku-raivarilla, joka tuli ehdottomasti lenkin raskaimmassa vaiheessa. Muutama tsemppi-sana Hannulta ja taas Kerttu oli valmis jatkamaan. Ilman muuta täydet 10 leijona-tähteä. Ja 11 tähti menee Hannulle hyvästä henkisestä tuesta!
Päivän leijona-pelaajamme: Kerttu.